TALVELLA KARJALA PUKEUTUU TÖPPÖSIIN

Sakea lumipyry saatteli meidät matkaan joulukuisen päivän aamuna. Myös naapurimaan puolelle saavuttuamme tiet olivat paksussa loskassa ja eteneminen hidasta. Onneksi olimme sopineet ensimmäisen etapin Olgan luo Vuokkiniemelle. Olgan kyly ja höyryävät herkut pyyhkivät matkan vaivat ja rasitukset mielestä. Viimeistään pyörähdys Lipkineillä toi tajuntaan tunteen, että olemme taas päässeet Karjalaan. Natalian mielestä heille tuli Santa Claus astuttuamme pirttiin. Lapset olivat yhtä iloisia ja reippaita kuin ennenkin. Aamulla lähdimme jatkamaan matkaa Kalevalaa kohti ja saavuimme perille sopivasti päivän valon aikaan. Meidät otetaan Nikutjevan perheessä avosylin vastaan. Remontti on edistynyt ja nyt jopa yläkerrassa on nukkumahuone.

Kalevalan kylän raittia värittävät pienet ruokakaupat, joita pistää silmään siellä täällä. Ohi huristaa muutama auto. Kulkukoira lähtee juoksemaan perään räkyttäen. Nenään kantautuu savun haju, on lauantai ja kylyt ovat lämpiämässä. Kunnallista vesijohtoverkostoa yli 5000 asukkaan Kalevalassa ei ole. Pihoissa ei myöskään ole kaivoja. Puuvessojen koristamien pihapiirien vedensaanti turvataan jakeluautolla. Vesi on kortilla, sitä ei ole haaskattavaksi asti. Suomesta tulleille vieraille on kuitenkin kyly lämpiämässä. Elämä näyttää pysähtyneen vuosikymmenten takaiseen aikaan. On kuin kello kävisi täällä eri tahtiin.

Suomen Itsenäisyyspäivän aamuna laitamme pöytään suomalaisia konvehteja ja kynttilät. ”Teilläkö on itsenäisyyspäivä? Onneksi olkoon”, sanoo Sergei ja hakee pöytään vielä Suomen lipun. Sammutamme valot ja nautimme hämärässä aamukahvit itsenäisen Suomen kunniaksi seudulla, jossa pappamme ja isämme ovat itsenäisyyttä meille taistelemalla turvanneet. Sergein vaimo Natalia on kotoisin toiselta laidalta Venäjää, tuhansien kilometrien päästä, eikä osaa suomea tai karjalan kieltä muutamaa sanaa enempää. Sergei puhuu niin puhdasta suomen kieltä, että hän kysyy meiltä mitä kieltä me oikeastaan puhumme. Kun yksi puhuu Oulun murretta ja toinen Torniojokilaaksossa puhuttavaa meän kieltä, on hänen välillä vaikea pysyä perässä. Olohuoneessa palaa edelleen tuikku traagisesti menehtyneen seitsemän vuotiaan Kirilin muistolle, mutta elämässä on kuitenkin menty eteenpäin.

Kalevalasta lähdemme aamuhämärissä ajamaan Vienan Kemiin. Pimeyden katkaisevat vain Kuusiniemen, Keban, Somman, Vääräkosken ja Äänekosken kylien mökeistä tuikuttavat valot. Perillä kolmen tunnin matkan jälkeen Laina Artemjeva on hartaasti odottanut tuloamme. Puoli vuotta sitten lähes 90 – vuotias Nikolai joutui sairaalaan 500 kilometrin päähän. Lainalla on ikävä miestään, jonka kanssa ehti elää avioliitossa lähes 60 vuotta. Laina on saanut vieraita myös Petroskoista, Salmen serkku Siina miehensä kanssa on tullut tervehtimään tätiään. Lainan liikkuminen on mennyt huonoksi ja joku kysyykin häneltä, onko hän kaatunut. ”Voi, varmaan sata kertaa. Perunamaalla kun olin viisi kertaa kaatunut, niin läksin pois”, hän naureskelee. Naapurin Tatjana – mummo ja Laina ovat olleet toisilleen tukena ja turvana jo viidenkymmenen vuoden ajan. Nyt Tatjana pyörähtää tupaan lainaamaan Lainan puhelinta sillä kissa on pudottanut hänen puhelimensa ja se on nyt soittokelvoton. Se ei työskentele, kuten karjalainen sanoo.

Karjalassa asioilla ei ole kiire. Siellä tuumataan rauhassa ja tehdään, jos tehdään. Vaikka elämä ei ulkonaisesti ole mitenkään loisteliasta, monella ihmisellä on mielestään kaikki asiat hyvin. Jos on puita liiterissä, leipää kaapissa ja ympärillä rakkaita ihmisiä, karjalainen ei muuta kaipaa. Elämän laatu ei ole kiinni ulkoisista asioista. Karjalassa joulun sanoma ei katoa tavarapaljouden alle. On maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.