SANTERI LUOTTAA KALEVALAN LOITSUN PARANTAVAAN VOIMAAN

Kalevalan henki elää Vienan Karjalan saloilla Santran, Tyynen, Santerin ja monien muiden aitojen ja sydämellisten ihmisten tarinoissa. Vanhaa perimätietoa viedään edelleen eteenpäin laulujen ja kertomusten avulla. Perinteen voima on Karjalassa vahva. Ihminen ja luonto ovat aina eläneet sopusoinnussa keskenään. Luonnonlääkkeillä hoitava kansanparantaja Santeri Lesonen luottaa edelleen myös Kalevalan loitsun parantavaan voimaan.

Runot vievät kauas menneisyyteen
Runonlaulaja Santra Remsujeva asuu mäenharjanteella kylän keskellä lähellä suurta Ontsin taloa. Santra on äitinsä puolelta suurten karhunkaatajien, Venehjärven Lesosten sukua ja hengeltään tämä yhdeksän kymmentä kaksi vuotias runonlaulaja on vahva kuin kaatamaton karhu. Tuvan peränurkassa seisoo jykevä uuni. Ovensuussa vasemmalla on käsienpesupaikka, pesuvati ja pyyheliina. Santra asuu talossa poikansa Koljan perheen kanssa. Santra toivottaa yllätysvieraat tervetulleiksi ja kehottaa painamaan puuta ennen kuin laulusille aletaan. Runonlaulajan tarinat vievät kauas menneisyyteen ja katseessa näkyy ikiaikainen viisaus. Hänen syntyessään ensimmäinen maailmansota riehui ympäri maailmaa ja suurella kohulla vesille saateltu, uppoamattomana pidetty Titanic oli painunut meren pohjaan kahta vuotta aikaisemmin. ”Kun ei Jumala ota pois niin täytyyhän täällä olla, mutta koskaan en ole elänyt niin hyvää elämää kuin nyt elän”, hän toteaa. Santran luona käy paljon vieraita ja laulaja valitsee laulun kuulijalle sopivaksi. Titanicista kertova laulun Santra oli laulanut hänen luonaan käyneille amerikan suomalaisille. Sen enempää taustojamme tietämättä Santra ehdottaa: ”Jos minä laulaisin teille Neitsyt Maariasta kertovan laulun. Sehän on sopivan vanhanaikuista”. Santra kuulee toisella korvalla ja näkee toisella silmällä, mutta muisti on pysynyt entisellään. Laulussa on yli sata säettä. ”Isän äiti, ämmö lauloi tätä laulua lapsia tuuvittaessaan ja käski suurempienkin kuunnella”, Santra kertoo.

Arjen sankarit
Vienan Karjalan asukkaat ovat arjen sankareita, jotka kovalla työllä ja lähes luontaistaloudessa eläen luottavat sitkeästi tulevaisuuteen. Niinpä myös Remsun tuvassa ruokajuomana juodaan viereisen Yläkuittijärven aaltoja. Samasta lähteestä on peräisin vanhassa pulsaattorikoneessa käytettävä vesi. Huussi on pihanperällä ja sauna nököttää järven rannassa. Talo lämpiää luonnollisesti puulla. Omat kasvimaat tuottavat perunat ja juurekset koko talveksi. Naapurista saadaan joka päivä kannullinen tuoretta lehmänmaitoa. Marjastus, kalastus ja sienestys ovat ruoassa pysymisen kannalta lähes välttämättömiä.

Santra meni kuusitoista vuotiaana miehelään Tollonjoelle. Jo ennen sotia hän oli toissä savottatyömailla keittäjänä. Myös metsätyöt tulivat Santralle tutuksi sillä ”Stalin pisti raatamaan” kuten Santra kuvaa. Aviomies vilustui metsätöissä ja kuoli. Sinne jäivät savotat sodan jalkoihin ja vuonna 1943 joutui Santrakin kolmen lapsensa kanssa suomalaisten hyökkäyksen tieltä evakkoon Arkangeliin, Vienan meren pohjukkaan. Rauhan tultua hän palasi Tollonjoelle, avioitui Pekka Remsun kanssa ja muutti myöhemmin Vuokkiniemelle.

Karjalassa asioilla ei ole kiire
Remsun pirtin läheisyydessä sijaitseva Ontsin talo on yksi Vuokkiniemen tunnetuimmista rakennuksista. Siinä asuva Anna Garmujeva oli aikoinaan kolhoosin paras lypsäjä. Nyt päivät kuluvat talon portailla naapurimummojen kanssa pakisten ja tiellä liikkuvia seuraillen. Muutamia vuosia aiemmin Anna oli kertonut yli sata vuotta vanhassa asunnossaan suunnitellusta remontista. Kohennustöihin ei kuitenkaan ole vielä ryhdytty. Karjalassa asioilla ei ole kiire. Kun Lönnroth aikoinaan kierteli Vienan erämaakylissä runoja keräten, hän sai Vassili Kieleväisen kanssa käymänsä keskustelun jälkeen idean kerätä runot kirjaksi. Näin syntyi Kalevala, Suomen kansalliseepos. Kieleväisen lapset eivät kuitenkaan vanhoista sukutarinoista vielä perusta, elämä on koti, sisarukset ja Olgan kauppa tien toisella puolen. Kaupan ovi aukeaa tasaiseen tahtiin. Miehet kerjäävät kolikoita ja koirat juoksentelevat ympäriinsä kenenkään sitä sen kummemmin ihmettelemättä.

Kun on ajanut Kalevalan kylän taakse jätettyään muutaman tunnin matkan, metsätaipaleitten jälkeen putkahtaa esiin Jyskyjärven kylä. Kylän halkoo joki ja sen töyräältä löytyvät lukemattomat rantasaunat, pyykkiä pesevät naiset ja harmaat tai sinivoittoiset talot. Pilkottujen puiden pinot kuuluvat jokaisen talon pihapiiriin.

Ilo on aina läsnä
Ilo on aina läsnä aidossa karjalaisuudessa. Se sävyttää Santerin kerrontaa ja näkyy Lesosen tuvassa pöytään vatsantäytettä pyöräyttelevän Ninan sydämestä lähtevässä vieraanvaraisuudessa. Perunapiirakat, paistetut muikut ja oman maan vihannekset tarjoillaan karjalaisten tarinoiden säestyksellä taidolla, jonka varmasti vain karjalainen osaa. Lähihistoria alkaa elää kun Santeri kertoo isänsä viettäneen kymmenen vuotta Siperiassa toisen maailman sodan päätyttyä. Mennyt aika on aidolla, koskettavalla tavalla koko ajan läsnä Santerin kerronnassa. Kurkistaessaan ikkunasta järvelle, jota valaisee Vienan punaisena laskeva aurinko, voi lähes nähdä kaikkien Lönnrothin aikaisten tarinoiden henget, jotka tekevät paikasta petollisen romanttisen. Kalevalan tarinat alkavat elää.

Hankkiessani ensimmäistä viisumiani Vienan Karjalan matkaan varten en tiennyt, että olin lähdössä matkalle jolta ei ollut paluuta. Vaikka jalkani aikanaan taas kotomaan kamaralle laskin, sydämeni oli jäänyt tuon iloisen ja inhimillisen kansan keskelle. Joka on kerran hengittänyt Vienan Karjalan koskemattoman erämaan huikaisevaa hiljaisuutta ja kokenut siellä asuvien ihmisten aidon, sydämestä lähtevän vieraanvaraisuuden, ei voi sitä koskaan unohtaa.