Vantaalla Ruusumäentiellä pellon ja metsän rajalla 20 kilometrin etäisyydellä pääkaupungin keskustasta asuu Mäkisen perhe, Anni ja Heikki sekä viisi lasta.

Arkiaamuisin neljä lasta suunnistaa Suomen suurimpaan yhtenäiskouluun ja nuorimmainen kuskataan päivähoitoon. Anni työskentelee Helsingin kaupungin terveyskeskuksessa terveydenhoitajana projektisuunnittelijan ominaisuudessa. Työ on haastavaa ja mielenkiintoista, mutta suurimpana haaveena Annilla on olla joskus tulevina vuosina vapaa kirjoittaja.

		Aurinkoa ilman ei jaksa kauan elää. Pilvisen jakson jälkeen kaikki näyttää mahdollisemmalta, vaikka muuta muutosta eiliseen ei olisi kuin taivaan kirkkain tähtemme. ”Minä olen Aapo”, sanoo meidän perheen aurinkopoika.
		Burjatiaan on jäänyt siivu Heikin sydämestä. Työmatkat kauas Baikal-järven rannoille painuivat syvämuistiin tullakseen viimeistään vanhuuden vuosina ylöskirjatuiksi.
		Celsiuksia toivon kesäpäivään riittävästi ja talvipäivään tarpeeksi vähän. Vaikka totuus on se, että huonoja asteita ei ole olemassa. On vain vähemmän passeleita varustuksia lämmintä tai vilua vastaan.
		Dyyneille halajan, pehmeän hiekan sekaan. Sinne, missä lapset voivat tehdä kuperkeikkoja ja loikkia hurjia leiskautuksia ilman suurempaa luiden katkomisen pelkoa.
		Eiliseen on selkeämpi nähdä kuin huomiseen. Mutta ei se tee sinne katsomista aina helpoksi. Eteenpäin on ihmisen mieli. Onneksi.
		Fiskarsissa käydään kerran kesässä vanhaa ruukkia tuoksuttelemassa, taidenäyttelyä ihailemassa, lasin puhallusta hämmästelemässä ja kauppakujia katselemassa.
		Geysirin reunalle kun jonain päivänä pääsisi hämmästelemään. Lämpimässä lähteessä viipyily kuulostaa ajatuksena houkuttelevammalta kuin talvinen avantouinti Suomenlahdessa.
		Hiljaisuus on toisinaan musiikkia sielulle. Ajatukset saavat tilaa järjestäytyä uusiin muodostelmiin. Niin kävi kohta parikymmentä vuotta sitten kanootissa jossain päin Suomea. Heikki takana ja minä edessä meloimme kuun siltaa pitkin leiripaikkaa kohti.
		Isät ovat tärkeitä. Onnellinen on lapsi, jolla on kaksi rakastavaa ja kiinnostunutta aikuista lähellään; lapsen hoivan, turvan, uteliaisuuden ja ulospäin suuntautuneisuuden tarpeet tulevat tasapuolisesti täytetyiksi.
		Juhannuksena ja jouluna aika pysähtyy hetkeksi. Kenelläkään ei ole kiire minnekään, eikä kenelläkään ole huolta laskuista tai tekemättömistä töistä. Kun Joona syntyi joulun alla kymmenen vuotta sitten, ei elämästämme puuttunut mitään.
		Keski-iässä on ruuhkaa. Kaikkea on paljon. Runsaasti iloa, kosolti työtä. Huolehdi lapsista, huolehdi vanhemmista. Hetkittäin tuntuu, että vähemmänkin riittäisi. Jos päivässä riittäisi pari tuntia kirjoittamiseen, niin elämä hymyilisi koko naamallaan.
		Lapsuutta kannattaa suojella. Lasten vuoksi on jaksettava tehdä työtä. Jokaisella lapsella on oikeus omaan lapsenosaansa liian aikaisten vaatimusten ja paineiden sijaan. Leikki on lapsen kunnioitettavaa työtä.
		Mielikuvat auttavat kiintymyksen synnyssä. Nimittäin jos odottaa lasta perheeseen. Ei haittaa, että mielikuvat eivät vastaa todellisuutta, sillä ne ovat vain mielen kuvitusta, mutta ne tekevät tilaa oikealle lapselle. Aikoinaan kuvittelimme vanhimman lapsemme Miljaksi tai Villeksi. Milja sieltä sitten syntyi, ihan oikea ja ihana.
		Neilikka on lapsuuteni kukka. Usein kaihoan pitkien neilikkapenkkien väliin nupustamaan ja laulamaan. Hauskinta se oli tietysti silloin, kun siskoja tai kavereita oli toisissa väleissä nupustusessut edessään.
		Onni ja oppi ovat kavereita. Onnellisuutta ja tyytyväisyyttä voi opetella. Uutta oppiessaan huomaa yhtäkkiä olevansa onnellinen. Tai silloin, kun älyää, että jotain asiaa ei tarvitse enää opetellakaan, koska sen osaa jo.
		Projektityö on kiintoisaa. Vastuu ja vapaus virkistävät. Paitsi silloin, kun housut alkavat repsottaa yksinkertaisesti siitä syystä, että ei ole ehtinyt käydä moneen päivään syömässä lounasleipäänsä. Vaikka senhän nyt voi syödä vaikka matkalla seuraavaan tapaamiseen.
		Querqus robureita ei kasva meidän pihalla. Jos sellaisen nyt istuttaisi, niin lapsenlapset saattaisivat siinä hiukan varovasti jo kiiveskellä. Taidamme istuttaa.
		Rimpiläinen on nimi, josta luopuminen kismittää hiukan näin jälkikäteen. Sukumme on kaukaista sukua entiselle piispalle. Hän kertoi tutkimusten paljastaneen, että meillä kaikilla on menneisyydessämme yhteinen heinävarassukulainen.
		Saari on salainen haaveeni. Oma sellainen kaukana kaikesta. Sinne pakkaisin kesäisin kaikki rakkaani, muutaman kollillisen kirjoja, hiukan pelejä, vaihtovaatteita joka säähän ja ruokaa aina viikon tarpeiksi kerrallaan. Saaressa olisi suloisella seikkailija Sallillamme tilaa mielikuvitella.
		Taidetta – nuotillista, sanoitettua ja katsottavaa - pitää olla, että mieli saa ravintoa. Ja työtä, jotta perhe saa ruokaa ja lämmintä sekä vuotamattoman katon sateen varalle.
		Uiden pääsee pitkälle, ainakin mökin lammen vastarannalle. Kauemmas ei tarvitse yrittää.
		Vanhemmuus on matka ja haaste. Ei mikään pikku juttu vaativuudessaan ja palkkioissaan. Parasta on silloin, kun lapsi pitkän kahnauksen jälkeen istuu kylkeen kiinni. Antaa halata, eikä kiirehdi pois. Tai ehkä parasta on sittenkin syliin hyppäävä parivuotias. Tai meidän lauma -kokemus lomamatkalla. Tai... Veera on kuitenkin kaikkein paras Veera meidän perheessä.
		Xylofonista haaveilen, sellaisesta hiukan suuremmasta. Mutta sitten se ei ehkä enää olekaan xylofoni vaan marimba.
		Ystävien kera Yyteriin on suunnistettava ensi kesänä. Hiekkaa löytyy sitten iltasella pussilakanan poimuista ja kirjanmerkiksi naamioituneina.
		Zum, zum, zupudupuzum... Suositeltavaa autoilumusiikkia siten, että päätetään yhdessä tuttu melodia ja aletaan zumdutella.
		Ålandiin olemme monena kesänä suunntelleet mennä, mutta vielä sitä ei ole tapahtunut. Ehkä tulevana suvena...
		”Äiti! MUN äiti tuli hakemaan!” Mitäpä siihen lisäisi onnekas äiti.
		Öisin kuuluu korvan juuresta pieni kuiskaus: ”Mee sinne päin, mä mahlun tähän.” Ja kiharapää työntyy päättäväisesti tyynylle. Saan siirrettyä unenpöpperöisen ruumiini juuri riitävästi, jotta pieni ei putoa reunan yli raitamatolle.