Tikkalan suku on isännöinyt Tikkalan tilaa jo 450 vuotta

Näinä aikoina harva voi kokea sellaista juurevuutta kuin Tikkalan kylässä Tikkalan talon tanhuvia isännöivä Olavi Tikkala. Kun talon nimi, sukunimi ja vielä asuinkylän nimi on täsmälleen sama, voi kokea olevansa todellisilla sukujuurillaan. Talo kohoaa Patajärven tuntumassa peltoaukealla nousevalla kummulla. Sanotaan, että talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää on kuin pilvinen päivä. Niinpä Tikkalan Olavin elämässä alkoi aurinko ikään kuin täydeltä terältään helottaa, kun elämä kuljetti vierelle Sylvin. Nyt, viisikymmentä vuotta myöhemmin Tikkalan tuvan elämä soljuu rauhallista uomaansa.

Kun Tikkalan tilan historiaa ajattelee tarkemmin, pää menee pyörälle: Suomi on ollut itsenäinen vasta yhdeksänkymmenen vuoden ajan, mutta Tikkalan tienoilla ollut elämää jo 450 vuotta. Maata on hallinnut Ruotsin kuningas ja Venäjän keisari, mutta Tikkalan isäntä on vain viljellyt peltojaan. Tikkalan talo on tiettävästi koko kylän ensimmäinen asuinpaikka. Jo siitä lähtien kun Kustaa Vaasa alkoi asuttaa hämäläisten metsästysmaita 1500 – luvun puolivälissä, on Tikkalan tilalla isännöinyt saman suvun miehiä, joista Olavi laskee olevansa jo 21. isäntä. Vuonna 1881 rakennettu päärakennus koki vuosina 1968 – 73 perusteellisen remontin. Ajan hengen mukaan talon toiseen päätyyn tehtiin autotalli, anopin uuni purettiin pois ja komeat hirret jäivät lautaverhouksen alle. Silti talossa aistii vanhan ajan tunnelman. Vanhoja esineitä on esillä joka puolella ja jokaisella on omanlaisensa tarina.

Omanlaisensa on myös tarina Pudasjärvellä Hilturannan pappilassa lapsuutensa eläneen Sylvin päätymisestä Keski – Suomeen Tikkalan talon emännäksi. Sylvi huomasi terveyssisareksi valmistuttuaan, että Tikkalan kylälle Korpilahdelle etsittiin työvoimaa. Sylvi sai kuulla että kyseessä oli luonnonkaunis pitäjä ja kaikin puolin muutenkin hyvä paikka, josta linja – auto kulkee kerran päivässä kirkonkylälle. Pohjoisen tyttöä houkuteltiin ottamaan paikka vastaan. Sylvin tiedusteluun mihin edellinen terveyssisar oli joutunut, vastattiin että kylällä on jatkuva työvoimapula, koska kaikki edelliset paikkaa hoitaneet olivat menneet naimisiin, suuri osa emänniksi kylälle. ”No sinne et ainakaan mene”, kirjeen lukenut Sylvin äiti totesi. Sylvi tuli, mutta mielessään vain vuodeksi. Tuoreelle terveyssisarelle annettiin käyttöön polkupyörä ja potkukelkka.

Kun vuosi oli kulunut, kiilsi Sylvin sormessa jo Tikkalan Olavin antama sormus. Joku Tikkalan kylän koulupoika säälitteli Olavia, ”kun niin mukava mies on ottanut sen piikkitädin vaimokseen”. ”Olin aina haaveillut jatkavani vielä kätilöksi. Avioiduttuamme ajattelin, että tästä se oma kätilöopisto varmaan nousee pystyyn, mutta lapsia ei kuitenkaan alkanut kuulua. Lähdin opiskelemaan ja valmistuin kätilöksi vuonna 1962. Kunnanisät huomasivat, että voisi säästää ja yhdistivät terveyssisaren ja kätilön virat. Ei ollut puhelimia eikä aurattuja teitä. Vuonna 1964 hoidin viimeisen kotisynnytyksen pahan kelirikon aikaan. Eläkkeelle Sylvi jäi vuonna 1993. ”Työkaverit totesivat, että on suuri Jumalan ihme että olen vielä hengissä, kun Trabantilla olin suhannut mutkaisia ja mäkisiä sorateitä. Autot tosin paranivat ajan myötä”, Sylvi muistelee. Kun Sylvi jäi eläkkeelle, hän sai työkavereilta terveyssisaren virka – asuun puetun nuken. Nukella on samanlainen terveyssisaren laukku, jonka Sylvi sai muistoksi pitkästä urasta Korpilahden terveyssisarena. ”On tätä laukkua Olavikin kantanut monet kerrat”, Sylvi toteaa. Pienoismallin Trabantista, jolla Sylvi suhasi ympäri työmatkoillaan pitkin Korpilahden kyliä toivat ystävät Puolasta.

Sota – aikaan talossa istui ruokapöydän ympärille lähes 20 henkeä, koska taloon oli majoitettu evakoita. Talossa oli myös venäläinen sotavanki, jolta reilu kymmenenvuotias Olavi oppi venäjän kielen niin että oppi jo ajattelemaan tuolla itänaapurin kielellä. Sylvi ja Olavi harmittelevat, että silloin kun vanhoista ajoista kertojia vielä olisi ollut elossa, ei ollut ymmärrystä kuunnella. ”Oltiin nuorina niin tyhmiä, että saatettiin ottaa jalat alle, kun vanhoista ajoista alettiin puhua”, Sylvi muistelee.

Tavallinen talvipäivä Tikkalan tuvassa kuluu samaan tapaan kuin päivät aina. Aamuvirkku Olavi nousee jo kello kuusi ja puolta tuntia myöhemmin herättää Sylvin aamupuurolle. ”Nyt kun ei tarvitse enää lähteä töihin katselen ikkunassa miten päivä valkenee. Kello yksitoista Tikkala syö, minulle se ei ole niin kellon tarkkaa”, Sylvi selvittää. Tikkalan talossa ei ole koskaan ollut niin kiire, että ei olisi ehditty ottaa ruokaperäisiä. Olavi muistelee, että aikoinaan kun talossa oli ulkopuolistakin työvoimaa miehet oikaisivat ruoan jälkeen nurmelle ruokalevolle. Olavin ruokaperäiset hoituvat mukavimmin tuvan sivustavedettävällä, jossa Tikkalan suku on syntynyt ja kuollut jo monen sukupolven ajan. Päiväkahvi juodaan kello neljätoista ja ruoka valmistetaan kolme tuntia myöhemmin. Elämä soljuu Tikkalan tuvassa rauhallista uomaansa.