Inkerinsuomalaisen Sylvi Pöllän ihmeellinen elämäntarina

Pienessä mustavalkoisessa valokuvassa katselee kaksi totista tyttöä. Huolimatta vähäisestä iästään nämä ovat jo joutuneet kokemaan asioita, jotka ovat kuin luku historiankirjojen tapahtumista. Nuorempi tytöistä Sylvi on juuri aloittanut koulun. Takana on nälkäisenä vaeltamista eri puolilla Viroa ja Venäjää ja pakkotyöleirejä synkissä metsissä. Toivo kuitenkin elää, ilman sitä ei jaksaisi seuraavaan päivään. Sylvi päätyi Neuvostoliiton hajottua asumaan Jämsänkoskelle, paikkaan jossa hän lapsena oli muutamia vuosia asunut ja josta oli kauniit muistot. Olohuoneen suuressa taulussa, jonka toinen perheen tyttäristä on maalannut, katselee nuoripari yli neljänkymmenen viiden vuoden takaa.

Sylvi Tellervo Pöllä syntyi vuonna 1940 kylässä Matelza Vologodskajan alueella mihin Stalin oli inkeriläisperheen Pietarin alueelta karkottanut vuonna 1936. Inkeriläiset ovat suomalaisia, jotka lähetettiin Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla Inkerinmaalle, Suomen ja Venäjän raja-alueelle, asumaan ja turvaamaan valtakunnan etuja. Stalinin aikana inkeriläisiä vainottiin ja koko suomalaisuuden olemassaolo Neuvostoliitossa päätettiin hävittää. Sylvin ollessa kahdeksan kuukauden ikäinen perhe kulki paikasta toiseen. Äiti veti kelkkaa, jossa oli Sylvi, toista kelkkaa jossa oli kaikki omaisuus, veti isä. Kahdeksan vuotias Lilja piti isän kädestä kiinni. Erään pitkän kylästä toiseen siirtymisen jälkeen Sylvi näytti aivan paleltuneelta. Kylän mummot sanoivat, että ei hän enää voi olla elossa. ”Mutta minut kylvetettiin saunassa, itkin – huusin ja olin elossa”. Sylvin vuosia kestänyt eloonjäämistaistelu oli alkanut.

Sodan jälkeen Suomesta Neuvostoliittoon
Vuonna 1943 perhe siirrettiin Virosta leiriltä Suomeen Hangon vastaanottoleirille. Suomessa Sylvi kastettiin. Sota-ajasta huolimatta jouluna tuli paketista karamelleja ja kaunis mekko. Mekko piti myöhemmin Venäjällä vaihtaa leipään. Sodan päätyttyä palautettiin aselepoehtojen mukaisesti noin 56 000 inkeriläistä takaisin Neuvostoliittoon. He eivät kuitenkaan saaneet palata kotiseudulleen. Pöllän perhe vietiin Maksatinin alueelle Knäzovon kylään. Kaikki suomalaiset kirjat otettiin pois ja poltettiin. Oli hirveä nälkä. ”Kaivoin maasta jotain juuria, jotka muistuttivat porkkanoita, mutta olivat valkoisia. Maistoin ja toin äidille. Äidin kiellosta huolimatta minä nälissäni söin niitä ja tulin kuin hulluksi. En tuntenut isää ja äitiä, huusin vain. Lääkäri totesi että onneksi en syönyt niitä kuitenkaan enempää. Maidon avulla myrkytys hävisi elimistöstä”.

Nälkää karkuun Viroon
”Lähdimme nälkää karkuun Viroon. Pääsimme työhön talonpojalle. Tuli kuitenkin karkotus Virosta pois ja pysähdyimme Petseriin, Pihkovan alueelle. Isä ja äiti joutuivat siellä kaivamaan turvetta. Oli nälkä. Äiti paistoi jäätyneistä perunoista pyörykkäitä ja kyllä ne olivat hyviä! Vaikka olin vain kahdeksanvuotias, vanhemmat antoivat 16-vuotiaalle Lilja-siskolleni ja minulle luvan lähteä takaisin Viroon. He toivoivat, että saisimme sieltä töitä ja ruokaa. Lähestyimme erästä maalaistaloa ja ihmettelimme miksi ihmiset eivät ole poimineet metsämansikoita metsänreunasta. Söimme niitä vatsan täyteen ja kun menimme taloon, emäntä ihmetteli, miten olemme vielä elossa, Metsässä oli vielä miinoja. Luoja kuitenkin varjeli meitä. Minä pääsin erääseen taloon paimeneksi. Itkin kun pelotti niin kovasti metsässä. ”Äiti tule minua hakemaan täältä pois en halua ruokaa”. Äiti ja isä tulivat, lopulta pääsimme koko perhe yhteen taloon, mutta taas oli lähdettävä Virosta pois”.

Elämää Karjalassa ja paluu entisille paikoille
Nyt perhe vietiin junalla Pohjois-Karjalaan. Igel-niminen kylä oli asemalta kuuden kilometrin päässä eikä sinne ollut tietä. Vanhemmat joutuivat töihin metsään, mutta koska äitini ei jaksanut sitä työtä tehdä, Lilja sisko joutui hänen tilalleen. Igelissa Sylvi pääsi aloittamaan koulun. Maisema oli suota ja metsää. Lilja meni kävellen kaksitoista kilometriä työmaalleen ja oli siellä parakissa kuusi päivää viikosta. Isän työpaikalle oli 23 kilometriä matkaa. Muistan kun äidin kanssa odotettiin isää. Äiti lauleli: Lunta sataa, tuiskuttaa ummessa on tie. Missä viipyy isä kulta, eksynytkö lie? Kyllä olin aina iloinen kun isä tuli. Olin onnellinen vaikka ei ollut tarpeeksi ruokaa, ei ollut kunnon vaatteita eikä lakanoita, ja ikkunoissa oli sanomalehdistä verhot. Minä halusin opiskella pitemmälle kuin mitä tuolla kylällä oli mahdollista ja muutin Sulo -serkun luo pitkärantaan. Sulolla oli parakissa yksi huone jossa asui hänen äitinsä, sulon vaimo Lyyli ja heidän tyttärensä Svetlana. Stalinin kuoleman jälkeen oli mahdollista palata entisille paikoille. Muistan miten äiti sanoi, että vaikka maakuoppa asunnoksi kunhan päästään omalle maalle. Lähdimme tavaravaunussa meitä oli neljä henkeä ja lehmä. Tulimme Valkeasaareen, asuntoa ei ollut. Isän oma koti oli sota-aikana palanut. Sulon perheen kanssa asuimme ensin sellaisessa väliaikaisessa mökissä. Isän palkka oli 400 ruplaa ja 250 maksoimme asunnosta. Ennen kouluun menoa juoksin myymässä maitoa kolmen kerroksen taloon huoneesta toiseen. Äidissä todettiin syöpä ja ennustettiin elinpäiviä kolme kuukautta. Äidillä oli kova kipu ja tuska, sitä minä en voi unohtaa koskaan. Äidin veli Pekka ehti tavata äidin vielä ennen äidin kuolemaa. Pekka vangittiin kun hän palasi Suomesta, kymmeneen vuoteen emme tienneet, onko hän elossa. Äiti vain uskoi, että hän on elossa. Seitsemän päivää viisikymmenvuotispäivänsä jälkeen äidin tuskat loppuivat”.

Perhe perustetaan
”Koulussa olin hyvä oppilas ja opettajat suosittelivat opiskelujen jatkamista. Isä rakensi omakotitaloa ja meni uudestaan naimisiin, niin ymmärsin että hänellä ei ole rahaa minun opiskeluuni. Menin 16 -vuotiaana menin tehtaalle töihin, että sain auttaa isää. Olin tehtaalla töissä kuusi vuotta. Siellä tutustuin Gennandiin ja menimme naimisiin. Meille syntyi kaksi tytärtä, Nadja v. 1963 ja Olga v. 1966. Vuonna 1976 saimme oman asunnon Leningradista. Lapset kasvoivat ja perustivat perheet, mutta me mieheni kanssa erosimme. Silloin otin oman sukunimeni, se kirjoitettiin Pelle. Vuosia myöhemmin monien tapahtumien jälkeen ehdotin Gennandille, että mennään uudelleen naimisiin ja näin teimme jo samana vuonna”.

Muutto Suomeen
Vuonna 1990 Suomen tasavallan presidentti Mauno Koivisto oli antanut lausunnon, jonka mukaan inkeriläisiä tulisi kohdella paluumuuttajina. Tämän seurauksena suomeen tuli 1990 - luvulla Venäjältä noin 30 000 paluumuuttajaa. Valkeasaarestakin jo monta perhettä muutti Suomeen. ”Sain todistuksen oleskelulupaa varten. Vielä tarvittiin todistus, että olin ollut avioliitossa Gennandin kanssa aikaisemmin, sillä puolison sai ottaa mukaan, jos oli ollut vähintään kahdeksan vuotta avioliitossa. Halusimme muuttaa Jämsään koska olimme jo käyneet Jämsässä opistolla. Sieltä ei kuitenkaan löytynyt asuntoa, joten tulimme Jämsänkoskelle. Silloin selvisi, että muutin samaan paikkaan missä olen lapsena ollut sota-aikana. Sain tietää, että Lilja siskoni kävi lähellä sijaitsevassa koulussa. Hänet muistaa samalla luokalla ollut suomalainen Vuokko Parikka, jonka kanssa olemme käyneet Latviassa Liljan haudalla”.

Elämä Suomessa
”Minulla on Suomessa hyvä olla. On oikea sukunimi, olen Suomen kansalainen, mutta iloisella mielellä käyn Venäjällä. Siellä on paljon ystäviä. Sukunimen muutin Pellestä Pölläksi. Olin ensimmäistä kertaa Jämsän opistolla kurssilla v. 1992 vielä asuessani Venäjällä. Heikki Kankkonen kysyi minulta nimeni kuultuaan, että oletko oikeasti pelle? Olen, olen, vastasin. Heikki näytteli mitä sana tarkoittaa ja minä ymmärsin ja nauroin. Muistin, että Karjalassa kutsuttiin isää Pöllä Jussiksi vaikka nimi kirjoitettiin Pelle Ivan, niinpä muutin nimen Pölläksi. Tytärten perheetkin pääsivät muuttamaan Suomeen ja asuvat lähellämme. En ole lapsuudelleni ja menneisyydelle katkera, se oli sitä aikaa ja sitä elämää”.